In Our Art

Kiihdytin itseni tilaan, jossa uskalsin vihdoinkin olla rehellinen.
Kirjoitin alkusanat paperille vapisevin sormin, epävarmoin ja kankein,
kun päässäni alkoi kaikua tuo outo mantra: "Tervetuloa takaisin elävien kirjoihin!" En tiedä kuka sen toivotti, ja toivotettiinko se minulle?
Olinko saanut arvoituksen? En pystynyt keskittämään pohdintaani nyt siihen, vaan muistelin miten me nousimme kapinaan kolmin, kun niitä alkoi nousta mielen pohjamudista ja muistoista tulilinjoille. Petoja. Muistan, kuinka vapisin kuin haavanlehti. Olin paniikin partaalla. Kuilun kita kasvoi
kasvamistaan kohti hulluuden aaltoilevaa liike-energiaa. Ja olimme jo kenties luopumassa toivosta, kun viime hetkessä oivalsimme sen mikä oli ollut koko ajan edessämme - läsnä siinä hetkessä. Oleellinen piste.
Nyt olimme löytäneet sen. Rytmikkäästi ja reippaasti kuviossa toivotimme tervemenoa mielenreunan hautuumaalle. Ja kun kaikki oli ollut ohitse - sytytimme sen yhden saastaisen majan palamaan, jossa nämä inhottavat tapahtumat olivat saaneet joskus kauan aikaa sitten alkunsa. Ja niin kuiskasin: "Puhdistakoon tulen voima mielen vihasta ja pelosta."

Nukahdin ja näin unta vanhasta, parrakkaasta miehestä, joka oli luennoimassa lapsuuden kotini yläkerrassa. Muistan vain käärön ja otsikon, ja tekstiä, joka oli paljastumassa otsikon alta... kun yht'äkkiä minua alkoi pyörryttämään aivan hirvittävästi. Heräsin huimauksen vallassa hikisenä ja huonovointisena erääseen (helteiseen) päivään. Ahdistuneena ja pettyneenä elämään - enhän ollut ehtinyt nähdä riviäkään! Voi, miksi? Miksi meninkään ennen aikojani heräämään?
Muistan kuitenkin sen oudon tunteen ja ajatuksen mikä oli vaikuttanut koko uneni ajan taustalla, ja tajusin miten helppoa olikaan ollut vähätellä elämää - innostusta, vailla lapsen mieltä ja leikkiä ollut katsoa julmaa maailmankuvaa silmästä silmään - tehdä elämästään miltei sietämätöntä.

Niin eräs (helteinen) päivä taittui ja Johdatin, jonka kohtasin -
talutti krapulaisen olemukseni erään (sateisen) illan puolelle.
Kättelimme hyvästiksi. Olin kotiovellani. Satoi kaatamalla.
Luonnottoman kylmä tuuli välistä, vain vihmaisten kävi ilmojen teitään.
Helle oli houkutellut ukkosrintaman perässään. Käänsin sille selän ja astuin sisälle lämpimään. Ymmärsin jo enemmän, mitä olin oppinut - mitä Johdatin minulle sanonut. Sateisen illan ajatus, joka oli hartioilleni langennut, ei tuntunutkaan enää niin raskauttavalta - mutta ei tämäkään sentään selkään taputellut, saati silmiin katsonut. Se oli vain todennut,
mitä todettavissa oli ollut.

Levottomuus alkoi kutkutella sisimmässäni, kuin pienellä pölyhuiskalla. Siellä se siivosi ja kokosi hulluuden rippeistä pieniä palapelejä ja hyräilyjä talteen - tietoisuuden tuiman katseen alla ja totuuden janon vallitessa tässä hämärän hohkavassa huoneessani.
Se teki oloni keväisen hilpeäksi ja saipa konkreettisen kurkkunikin kuivamaan. Heitin pitkän takin ylleni, hattuni hyvin asetin ja lähdin pikavauhtia kaupungin huokuvaan ytimeen - pian jo maltaista kuohuvaa kädessä nurkkapöytään kantaen. Istahtaen alas, huokaisten. Nostaen juoman huulille - hetken elämyksen tuntien. Sitten hiukan tuumien ja fiilistellen. Tunnelmaa havainnoiden ja välistä taas hilpeästi hörppien.
Toisen. Kolmannen. Neljännen... Siihen asti juoden, kunnes tajuntani oli turta ja saavuttanut puolustuskyvyttömyyden. Kuulin jo kaipauksen hiipivät askeleet takanani ja tiesin, että se tulisi lyömään heikoimpaan kohtaan ja päätyisin vielä ulvomaan kohti yön synkkää, epärytmissä sykkivää sydäntä - "Missä oletkaan?" Ja niin tapahtuikin. (Kuitenkin aikani tuherrettuani osasin olla taas ihmisiksi.)

Näin aamuauringon jo luovan taivaalle kajoaan.
Tuovan pikkuhiljaa säteitään esille - kuin vaivihkaa.
Noenmustiksi piirtyneet rakennukset näyttivät painautuneen tuohon kauniiseen kanteen, kuin kuvajaiseen, joka muistutti nyt syvän oranssia persikkaa. Sillä hetkellä olin muistavinani tuosta unestani, kuin sen vanhan viisaan hiljaisen hyräelmän: "Takoa esiin, etsiä käsiin, olla matkalla kotiin. Kuolemasta kauneuteen. Tuskasta totuuteen." Olinko nyt saanut vastauksen? Jäähdytin. Laitoin päälle sen ja toivoin, että ihmeestä tulisi todellinen. Toivon niin edelleen...